Meillä on mie­heni kans­sa avio­-oi­keu­den täy­delli­sesti pois­sulke­va avio­ehto. Olen koko avio­liit­tom­me ajan ollut koto­na ja hoita­nut yhtei­siä lapsi­am­me, kun mie­heni on tehnyt uraa ja hank­kinut varal­lisuut­ta. Jään­kö avio­eron jäl­keen puille pal­jaille?

Avio­liiton pää­tyttyä tehtä­vässä osi­tuk­sessa kum­man­kin puoli­son avio-­oi­keu­den alai­nen omai­suus laske­taan yh­teen ja jae­taan puo­liksi. Läh­tö­koh­taises­ti puo­lisoilla on avio­-oikeus kaik­keen tois­tensa omai­suu­teen, ja täl­löin ei ole suurta merki­tystä sillä, kumpi omai­suutta omis­taa: kum­pikin puoli­so on osi­tuk­sessa oikeu­tettu saa­maan puolet yh­teen­laske­tusta sääs­töstä.

Nykyi­sin useat avio­parit laati­vat avio­ehto­sopi­muk­sen, jolla avio­-oi­keutta rajoi­tetaan tai se pois­tetaan koko­naan. Jos avio-­oikeus on pois­tettu koko­naan, saa avio­erossa kum­pikin puoli­so pää­sään­nön mu­kaan pitää vain oman omai­suu­tensa. Jois­sain ta­pauk­sissa tämä joh­taisi kui­tenkin niin koh­tuut­to­maan loppu­tulok­seen, että osi­tusta joudu­taan sovit­tele­maan. Sovit­telu voi­daan to­teut­taa esi­mer­kiksi siten, että avio­ehto­sopi­mus ohite­taan ja omai­suus jae­taan kuin avio­-oikeus olisi voi­mas­sa.

Sovit­telun edel­lytyk­set voivat olla ole­massa silloin, kun puoli­sot, joiden varal­li­suus­erot ovat suu­ret, ovat teh­neet avio-­oi­keu­den koko­naan pois­sulke­van avio­eh­don. Myös sillä seikal­la voi olla merki­tystä, mistä puoli­soi­den varal­li­suus­erot johtu­vat. Jos puoli­so on itse ai­heut­tanut varal­lisuu­tensa vähe­nemi­sen esi­mer­kiksi perin­nöstä luo­pu­malla, hän ei voi omak­si eduk­seen vaatia sovit­telua. Varal­li­suus­erot eivät kui­ten­kaan vielä yksin oikeu­ta so­vitte­luun, vaan asia rat­kais­taan aina koko­nais­har­kin­nan perus­teella.

Har­kin­nassa huo­mioi­daan erityi­sesti se, miten puoli­sot ovat toimi­neet yhtei­sen talou­den hy­väksi ja omai­suu­den hank­ki­miseksi. So­vitte­lua voi kysy­jän ti­lan­teessa puol­taa se, että hän on jäänyt hoi­ta­maan kotia ja si­ten mah­dollis­tanut puoli­sonsa ete­nemi­sen ural­laan. Myös avio­liiton kes­tolla voi ol­la olen­nai­nen merki­tys sen kan­nalta, onko osi­tuk­sen sovit­telulle edel­lytyk­siä. Mitä pi­dem­pään avio­liitto on kestä­nyt, sitä koh­tuut­to­mam­paa olisi, että toinen puoli­soista ei saisi mi­tään kor­vausta yhtei­sen talou­den hy­väksi teke­mis­tään pon­niste­luista.

Osi­tuk­sen sovit­telu ei ole sil­ti so­siaali­nen tulon­ta­saus­järjes­telmä. Arvi­oilla siitä, miten puoli­soi­den ansiot tai va­ralli­suusasemat tule­vai­suu­dessa kehit­tyvät, ei ole merki­tystä sovit­telun kan­nalta. Katse on suun­natta­va ai­noas­taan avio­liiton aikai­siin, puoli­soi­den ta­loutta kos­keviin seik­koi­hin. Har­kin­nassa ei ole myös­kään kyse puoli­soi­den käyt­täy­tymi­sen mo­raali­sesta arvi­oin­nista, eikä koh­tuut­to­muusarvi­ointiin vaiku­ta esi­mer­kiksi se, kumpi puoli­soista on hake­nut avio­eroa.

Jos kysyjä kat­soo, että avio­ehto­sopi­muk­sen nou­dat­tami­nen joh­taisi hänen kan­nal­taan koh­tuut­to­maan loppu­tulok­seen, voi hän osi­tuk­seen täh­tää­vissä sopi­mus­neu­votte­luissa vaatia sovit­telua. Puoli­soilla on va­paus itse sopia osi­tuk­sensa sisäl­löstä ja myös siitä, nou­date­taan­ko avio­ehto­sopi­musta vai ei. Jos puoli­sot ei­vät pääse sovin­nolli­seen rat­kai­suun, voi heistä kumpi ta­hansa hakea tuo­miois­tui­melta pe­sänja­kajaa toi­mit­ta­maan ositus.